Väsynyt mutta onnellinen
Ihmisen mielen voima yllättää välillä itsenikin, vaikka sen kehittäminen oli urheilun aktiivivuosina varsin iso osa päivittäisiä toimia. Työskentely "pakkopulla"-askareissa saa laskemaan jokaisen minuutin ja ainakin minulle omaa vapaa-aikani on niin arvokas asia, etten ole valmis kayttämään sitä työajaksi. Jokainen opettaja tietää, että käytännössä omasta vapaa-ajastaan kiinni pitäminen on vaikeaa. Opettelen sitä itsekin. Asioiden priorisointi ja ajatus "minkä ei tarvitse olla valmis huomenna, voi odottaa deadline-päivää" toimii ainakin itselläni, lähes aina.
Ympäristökasvatusopintoihini kuluu ympäristökasvatussuunnitelman laatiminen ja toteuttaminen. Osana tuota kokonaisuutta on ympäristökasvatustilaisuuden suunnittelu, toteutus ja arviointi. Itselleni isoa kokonaisuutta ja isossa kuvassa asioiden katsominen ovat tärkeämpiä kuin pienet yksittäiset asiat. Iso kokonaisuus toki muodostuu niistä pienistä palikoista, mutta suunnittelussa lähden mielummin visiosta, jonne olen pyrkimässä, ja mietin sitten palikat, joiden avulla pääsen tavoitteeseen. Aina en pääse, mutta olen ainakin yrittänyt ja todennäköisti opin matkalla vastaantulleista onnistumisista ja epäonnistumisista. Visioni on selkeä ympäristökasvatussuunnitelman kohdalla. Suurimmaksi osaksi se on vielä omien korvieni välissä, mutta olen aukipuhunut sitä useamman ihmisen kanssa. Yksi näistä ihmisistä on kolleegani ja koulumme apulaisjohtaja Mervi Mikkonen. Hän toimii myös opintojeni työpaikkaohjaajana. Kesällä puheissa ollessamme kysyin, lähtisikö Mervi yökouluun toiseksi aikuiseksi, kun hän on paikalla joka tapauksessa arvioimassa ympäristökasvatustilaisuuden näyttöäni. Nopeasti sain myöntävän vastauksen. Kerroin pääpiirteittäin, mitä olin suunnitellut toteutattavaksi ilta- ja yökoulussa. Onneksi kerroin.
Koulun alkuun on mahtunut niitä "pakkopulla"-asioita, jotka on pitänyt hoitaa, vaikka mieli on kieltämättä ollut enemmän opintojen kautta mielenkiintoisemmissa asioissa. Työpaikkaohjaajan arviointilomaketta tulostaessani luin ajatuksen kanssa näyttötilaisuuden ohjeistuksen. Ensimmäinen ajatus oli, että ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Ohjeissa luki, että ympäristökasvatustilaisuuden suunnitelma tulee antaa näytön vastaanottajalle kaksi viikkoa ennen näyttötilaisuutta. Tuossa vaiheessa näyttöön oli kuusi päivää. Naurahdin varmaan ääneen, kun mietin, ettei ole pulaa viikonlopun askareista.
Olin toki jakanut Merville wilma-viestit, alkusuunnittelun ja tilaisuuden ohjelman jo niitä tehdessäni. Monta tärkeää asiaa oli kuitenkin vielä kirjaamatta. Perjantai-iltana pysyin päätöksessäni pitää viikonlopun kirjoitusvapaana töistä sekä opinnoista ja suuntasin mustikkaan. Hyvä näin, sillä määttäillä kyykkiessäni vielä keskeneräiset palikat loksahtelivat ajatuksissani oikeille paikoilleen. Maanantai- ja tiistai-illat venyivät molemmat vähän uuden vuorkauden puolelle, mutta valmiiseen suunnitelmaan liitteineen oli itse tyytyväinen. Mervi sai lopullisen suunnitelman luettavakseen puolitoista vuorokautta ennen näyttöä ja hyvin hän niihin ehti perehtyä.
Olen viettänyt aikaa erilaisten ryhmien kanssa vesistöissä tai niiden lähistöllä. Turvallisuussuunnitelmien ja riskiarvioiden tekeminen on näin tuttua, eikä siihen mene kauan, vaikka jokainen suunnitelma onkin mietittävä erikseen. Kouluryhmien kanssa olen päätynyt käyttämään Suomen Ladun muokattavia pohjia. Riskiarviointi tehdään niissä sanallisesti ja olen todennut, että muille arvionnin lukeminen helpottuu, kun riskin mahdollisuus tuodaan esille sanalliseti numeron sijaan.
Ilta- ja yökoulun sekä seuraavan päivän vaelluksen tavaroiden tilaaminen, etsiminen, hakeminen, tarkistaminen, pakkaaminen ja tuplatarkistaminen ovat täyttäneet päiviä oikeastaan koulun alusta alkaen. Mikään noista toimista ei ole tuntunut "pakkopullalta". Luokka on odottanut tulevaa retkeämme lähes yhtä innokkaasti kuin minä. Koulukeittiömme kautta saimme tilattua ilta- ja aamupalaeväät. Nuorisotoimesta saadut teltat tuuletimme ja yhden pesimme puolisoni kanssa. Yhden teltan päätin jättää pois käytöstä hajuhaittojen vuoksi. Tilalle otin oman kupolitelttamme. Otin koululta useamman ensiapupakkauksen ja päivitin niistä pari toimivaa kokonaisuutta. Tutkimusvälineiden kasaaminen koululta, kotoa ja Saloisten yläkoululta auttoi ruksimaan viimeiset tehtävät do to -listaltani. Paperiasiat olivat kunnossa ja tavarat vanhassa ambulanssissa. Pystyin suuntaamaan rauhallisin mielin iltakoulun aloitukseen Ylipään laavulle. Sääennustekin oli muuttunut koko ajan lupaavammaksi. Sadetta oli luvassa, mutta se tulisi niskaamme vasta iltakahdeksalta.
Olin toivottanut vanhemmat tervetulleiksi iltakouluun. Yksi vanhempi uskaltautui mukaan. Toki moni oli töissä, harrastuksissaan tai nuorempien lasten kanssa kotona, eivätkä voineet osallistua. Oppilaani olivat mukana yhtä lasta lukuun ottamatta. Kaksi toipilasta yöpyivät kotona, jotteivat sairastuisi uudestaan. Suunnitelma oli selkeänä mielessäni, mutta on hyvä muistaa, että todellinen tilanne ja suunnitelma eivät välttämättä kohtaa. Lähestyvä saderintama mielessäni päätin siirtää telttojen kokoamisen vesistötutkimusta seuraavaksi toimeksi. Tekisimme metsä- ja kasvillisuustutkimusta sen verran, minkä ehdimme. Pystymme jatkamaan noita tutkimuksia ensi viikolla koulun ympäristössä.
Ylipään laavun läheisyydessä on sadevesikertymänä muodostunut "uimamonttu". Oppilaani osasivat kertoa, että kesän aikana näkyvyys hiekkapohjaisessa lammessa oli niin hyvä, että aurinkoisina päivinä pohjassa oli nähnyt sukeltaa ilman uimalaseja. Tällä kertaa suuntaisimme rantakasvillisuuden sekaan tutkimaan veden eläviä. Koululta löytyi neljä ehjää luuppia. Teimme oppilaiden kanssa koulussa luuppeja tyhjistä pilttipurkeista, joiden pohjaan piirsimme neljän senttimetrin janan. Suurennuslasilla suuaukosta sisällön tutkiminen toimi yhtä hyvin kuin oikeaa luuppia käyttäen. Olin tulostanut ja laminoinut Valonia Tutki ja tunnista vesiötököitä -lajikortteja, jotka asetimme rantahiekalle. Oppilailla oli mukanaan retkivihkonsa, joihin he kirjasivat löydöksensä. Yllättävän monia erilaisia vesiötököitä matala lampi tarjosi tutkittavaksi. Itse seurasin Mervin kanssa oppilaiden keskittynyttä tutkimista. Jokainen lapsi teki juuri sitä, mitä heille olin ohjeistanut. Tutkimista säestivät iloiset huudahdukset "kato, mitä löysin" ja "tämmöstä en oo ennen nähnyt". Paljon iloa voi tuottaa pienellä vesialueella, haavilla, pesuvadilla ja itse tehdyllä luupilla. Lajikortit kruunasivat tehtävän.
Sääennuste oli hieman parantunut. Oli joka tapauksessa hyvä, että kokosimme teltat heti vesistötutkimuksen jälkeen. Olimme harjoitelleet telttojen kokoamista koululla, mutta kuhmurainen maasto ja lasten into tekivät melkoisen aikalisän telttakylän pystyttämiseen. Nopealla kelloon vilkaisulla päätin siirtää kaikki kirjaamista edellyttävät tehtävät ja leikit seuraavalle viikolle kouluun. Sovelsin kahta harjoitusta paikkaan ja aikaan sopiviksi. Tehtäväharjoitukset valitsin Ilmiöt ihmeteltäviksi - Monialaisia ideoita ulkona oppimiseen -kirjasta, jonka ovat toimittaneet Anne Kettunen ja Aulikki Laine. Meillä oli mukana Suomen Metsäyhdistys ry:n ja Lusto - Suomen metsämuseo ja metsätietokeskuksen julkaisemat puulajikortit. Pohdimme, mitkä korttien puulajeista kasvoivat ympäristössämme ja mitkä eivät. Tunnistimme ympäristöstä löytyvät puulajit. Seuraavaksi annoin oppilaspareille kuvitteellisen hehtaarin kuuden metrin narulla rajattavaksi. Alueen sisältä piti löytyä ainakin yksi puu. Aluksi oppilaiden tuli tunnistaa alueen sisällä kasvavia kasveja. Tämän jälkeen oppilaat pohtivat yhdessä, millaisen luontoa kunnioittavan ympäristön he rakentaisivat omalle hehtaarin tontilleen. Lopuksi oppilasparit jakoivat pohdintansa toisen parin kanssa.
Olin delegoinut nuotion sytyttämisen huoltajille, joiden lukumäärä kaksinkertaistui telttojen pystyttämisen aikaan. Makkaroiden paistamisen delegoin Merville. Oppilaiden kanssa viritimme telttojen sadesuojia ja tuossa vaiheessa huomasin, että kahden teltan sadesuojat olivat väärien telttojen päällä. Sade-ennuste oli siirtynyt kahdella tunnilla ja luvassa oli ajoittaista sadetta. Päätin olla vaihtamatta suojia.
Iltapalaa syödessämme kyselin oppilaiden tuntemuksia iltakoulusta. Monesta suusta kuului, että mukavaa touhua, eikä tämä tunnu yhtään koululta. Hymyilimme hiljaa Mervin kanssa toisillemme. Tavoite täytetty, oppimista tapahtui ja uskallan väittää, että illan aikana opittu pysyy mielessä pitkään.
Ennen nukkumaan menoa osa lapsista uskaltui vielä uimaan ja osa juoksi muuten vain mukaan. Paluumatkalla kohtasimme kolme ponia taluttajineen iltalenkillä. Tokihan poneja piti pysähtyä vähän silittämään. Luonto on yllätyksiä täynnä.
Varttia vaille kymmenen ohjeistin lapset telttoihin ja tällä kertaa sääennuste piti paikkansa. Tiivis tihkusade alkoi kymmeneltä. Itselleni tuli hieman kiire virittää sadesuoja riipumaton ylle, jotta petini pysyisi kuivana. Hämärässä naruja sitoessani Mervi tuli teltastaan kertoen, että vettä tulee sisälle. Melko pian viereisen teltan lapset totesivat saman haasteen. Mervi tarjoutui menemään autonsa takapenkille nukkumaan. Oppilaille raivasin vanhaan ambulanssiin tilaa. Telttapatjat ja makuupussit lattialle ja lapsille taatusti kuiva paikka nukkua. Ennen riippumattoon kömpimistä kävin peittelemässä kaksi lasta avaruuspeitolle, jotta teltan alareunasta tippuvat pisarat eivät kastelisi makuupusseja. Riippumatossa kuuntelin vuoroin läheisen teltan poikien juttelua ja kyykarkottimen rytmistä hyrinää. Puoli yhdeltä telttakylämme hiljeni ja nukahdin rytmiseen hyrinään.
Vähän viiden jälkeen kömmin matosta ulos ja lämpimän yön jäljiltä ympäristö ei ollut pahasti märkä. Riippumatossa nukkunut oppilas tuli pirteänä nuotiolle pian kuuden jälkeen. Hänellä oli ollut täysin kuiva yö. Yksi toisensa jälkeen lapset heräsivät nuotioaamiaiselle, osa kävi keräämässä mustikoita aamupuuronsa. Useampi oppilaista kysyi, että vaelletaanhan me koululle. Varasuunnitelmamme oli, että märän yön tai aamuisen rankkasateen sattuessa koulubussi voi noutaa meidät laavulta. Ilmeet olivat iloisia, kun totesin meidän vaeltavan.
Teltat kasaan ja tavarat autoihin. Mervi otti osan oppilaiden tavaroista mukaansa ja ehti hyvin omien tuntiensa aloitukseen. Kiitollisena nostan hattuani korkealle! Mervi oli illan ja yön töissä, eikä varmaan nukkunut sen enempää kuin minäkään. Kouluun oli tulossa retkisavuntuoksuinen ope. Itselläni oli levollinen olo koko illan ja yön, kun mukanani oli kolleega, johon voin luottaa. Tiesin, että hätätapauksessa toimisimme ripeästi ja saumattomasti yhteen.
Olimme sopineet yhden oppilaani huoltajan kanssa, että ottaisimme vaellukselle mukaan heidän kultaisennoutajan. Kosti-vaelluskoira oli hieno tsemppari kävelymatkalla ja useampi oppilas pääsi taluttamaan Kostia. Muutaman tieosuuden otin Kostin talutettavaksi. Autot selvästi jännittivät kaksivuotiasta. Useaan otteesen oppilaat kertoivat, kuinka heidän koiransa reagoivat ajoneuvoihin ja miten lemmikkien kanssa on parasta toimia. Ilman Kostia lapset tuskin olisivat käyneet noita keskusteluja lemmikeistään.
Meillä oli mukana reitin tarkistusmatkalla ottamani kuvakortit. Oli hienoa seurata, kuinka tarkkaan lapset seurasivat ympäristöä ja kohdan tullessa vastaan kortin kantaja tai kaveri vierestä huikkasi kortin paikan tunnistetuksi. Tullessamme Jylhän laavun ja koululle menevän polun risteyskohtaan yksi oppilas totesi, ettei matka tuntunut oikeastaan yhtään pitkältä. Loppumaasto olikin hänelle tuttua, koska hän on liikkunut siellä useammin perheensä kanssa.
Ennen Jylhään nousua meitä odotti yli puoli kilometriä pitkospuita suoalueen läpi. Niitä odotettiin, sillä Kopsan alueella asuvat lapset kertoivat toisille, että ne ovat hienot. Näin meillä, suomaasto näyttäytyy lapsille upeana seikkailumaastona pitkospuineen. Suo jäi taakse ja kivikkorinteen takana mäen päällä odotti Jylhän laavu. Evästauko oli paikallaan. Kostilla riitti hoitajia ja onneksi omassa vesipullossani oli riittävästi vettä. Käsistäni sai hyvän kupin ja taisi Kosti lipoa vettä suoraan juomapullostani.
Kysyin Jylhässä oppilailta, menemmekö koululle suunnistusreittiä pitkin vai aikaisemmin koululta Jylhään käyttämäämme vaellusreittiä myöten. Jälkimmäinen oli suositumpi. Matka lyheni tällä valinnalla pari kilometriä ja oppilaat ehtisivät syödä koululla ennen koulubussin lähtöä. Sen verran vauhdilla lähdimme liikkeelle, että menin yhden polunhaaran ohi Kostia taluttanutta oppilasta seuraten. Pian takanani ollut oppilas kysyi, menemmekö uudestaan pitkospuille. Ups, ei ollut tarkoitus. Minun virhearvioni, totesin lapsille. Lisämatkaa tuli onneksi vain noin 50 metriä. Ei tuntunut haittaavan oppilaita. Keskusteluista kuului: "aivan paras koulupäivä", "ei tunnu yhtään koululta" ja "ollaanko me oltu kahteen päivään koulussa". Juttelu loppui kuitenkin lyhyeen, kun Jylhän rinteestä alas laskeutumisen jälkeen yhdeltä oppilaalta pääsi painokelvoton sana. Ymmärsin syyn hänen takanaan olevan oppilaan huudahduksesta: "KYY!" Onneksemme kyy oli menossa oppilaiden välistä, ei kummankaan kohdalta. Kyyn ohittaneet lapset pyysin tulemaan rauhallisesti luokseni ja jonon häntäpään ohjeistin kiertämään kyyn toista reittiä. Pieni hysteria alkoi tarttua osaan lapsista. Mukana olevaa ensiapureppua hivellen johdattelin keskustelun pois kyykatastrofitarinoista.
Loppumatka oli kaikille tuttua reittiä. Viimeisen kilometrin koulua kohti kylätietä kävellessämme annoin keulaoppilaiden mennä reippaammin koululle. Odotin itse kahdessa muussa ryhmässä kulkevia oppilaita, niin että näköyhteys säilyi koko ajan. Noin 11 kilometrin vaelluksen aktiivinen aika oli kärkiporukalla 2½ tuntia ja kaikki olivat koululla varttia myöhemmin. Sisällä luokassa oli oppilaita, joilla oli sukat ja kengät märkinä, osalla rakkoja kantapäissä, kaikilla nälkä ja jokaisella leveä hymy kasvoillaan. Sen verran väsyneinä he olivat, etteivät huomanneet mennä syömään, vaikka keittiön Eeva oli heitä pariin otteeseen pyytänyt. Open sanomisella onneksi lähtivät.
Oppilaat suuntasivat kotiin monta kokemusta rikkaampina. Olen ylpeä jokaisen rohkeudesta ja kyvystä heittäytyä. Vähän väsyneenäkin hyvä asenne ja reipas huumori kulki matkalla mukana. Itselläni oli vielä edessä Mervin avustuksella auton noutaminen laavulta, osan oppilaiden tavaroiden kotiin kuljettaminen ja haavien palautus Saloisten koululle. Viimeisen oppilaan kotitieltä kääntyessäni väsymys iski. Mietin siinä vaiheessa, että työpäivä alkaa olla 23 tunnin mittainen vajaan viiden tunnin yöunilla. Ehtisin hakea omat tavarani koululta myöhemminkin, haisevat vaelluskengät eivät häiritse viikonlopun aikana ketään tuulikaapissa.
Kotona selitin puolisolleni melkoisessa euforian tunteessa, kuinka uskomaton porukka mulla on luokassa. Olo oli aidosti väsynyt, mutta onnellinen. Kaikki valmistelu ja osittain vielä edessä oleva telttojen puhdistustyö olivat ja ovat niitä hetkiä, jotka eivät ole "pakkopullaa". Ne takaavat oppilaiden lisäksi myös minulle arvokkaita kokemuksia, hetkiä luonnossa ja mahdollisuutta oivaltaa asioita lasten silmin ja heidän kanssaan. Meillä on kolmen kylän kouluympäristössä paljon hienoja paikkoja, joita lapset saavat esitellä kavereilleen yhteisillä retkillämme. Terve ylpeys omasta kotiympäristöstä kuuluu lasten äänestä. Ihminen ymmärtää maailmaa paremmin, kun oppii kunnioittamaan omaa kasvuympäristöään.